Vantaan Sanomat julkaisi artikkelin pitkäaikaishoidon ongelmista ja se on herättänyt paljon keskustelua myös lehden keskustelupalstalla. Olen ilokseni huomannut, ettei syytökset ole kohdistuneet hoitavaan henkilökuntaan, vaan enimmäkseen resursseihin.
Mielestäni Seija Ojalan runo kuvastaa parhaiten omia tuntemuksiani asiasta:
Miksi juuri tätä työtä teen?
Hoivaan, hoidan ja huolehdin?
Siksikö, että leipää saisin,
lapseni ruokkisin? Vai siksikö,
että Sinulle avun toisin?
Molempia, ja molempi parempi.
Toisiamme tarvitsemme, Sinä ja minä.
Työssä näen ihanimmat ilos
ja suurimmat surut.
Tunteet liikkuvat.
Niin tiukasti elämässä kiinni.
Kyynelistä sumeat silmäski
kuivaan kirkkaiksi taas.
Aristavat haavasi huolella hoidan.
Tässä ajassa pysymisessä autan.
Kerron Sinulle,
mitä kello on,
mikä viikonpäivä, mikä vuosi.
Vie Sinä minut aikamatkalle
elämäsi sateenkaareen!
Tärkein, suurin salaisuutesi kerro!
Keka oli elämäsi valo,
hengittämäsi ilma, miltä tuntui
kulkea puoli metriä maanpinnan yläpuolella?
Kerro millainen oli
Sinun Vuosisatasi Rakkaustarina?
Pisimpään sen muistat.
– Seija Ojala, Miksi juuri tätä työtä teen?
Hoitajien työmaailmassa on nykyään vastakkain kaksi kättä. Toisessa kädessä on monille hoitajille tuttu kirosana – tuottavuus, tehostaminen, joka pitää sisällään kaikki kylmät arvot. Valitettavasti tehostaminen hoitotyössä ei tarkoita oman työnsä tekemistä paremmin, vaan enemmän työtä pienemmällä määrällä hoitajia. Toisessa kädessä meillä on inhimillisyys – hyvyys, läheisyys, läsnäolo, parantaminen ja hoiva. Näiden kahden arvon välillä hoitajat joutuvat tekemään työnsä.
Kuten runossa sanotaan:”Toisiamme tarvitsemme, Sinä ja minä.” Se tarkoittaa nimenomaan työskentelyä kolikon samalla puolella. Hoitajat tekevät parhaansa annetuilla resursseilla ja monet haluaisivat antaa vielä enemmän. Monilla osastoilla on tullut tutuksi lause:”Tehdään vain välttämätön.” Sitä on sanottu monina aamuina, kun on käynyt selville, miten huonosti sijaisia on saatu tai montako potilasta on tullut lisää.
Se välttämätön ei sisällä inhimillisyyttä. Se on arkea liukuhihnatyössä, tehdastyöläisen arkea, ilman välittämistä ihmisestä. Tähän tilanteeseen vanhushoito on ajettu Suomessa.
Tästä suosta pääsee vielä ylös
Vanhustenhoidon parantaminen on tahtotila ja sitä tahtoa nyt näyttäisi jälleen olevan kaikilla puolueilla. Ratkaisun eväät ovat helpot. Entiset vanhustyön suositukset muutetaan laiksi – Vanhustenhoitolaki, jonka pitäisi taata vanhuksille riittävän määrän koulutettua henkilökuntaa suhteutettuna osaston asiakasmäärään.
Vanhustenhoitolaki ei yksistään riitä, jollei meillä ole käsiä tulossa työpaikalle lisää. Puheissa vilahtelee maaginen luku – 15 000. Näin moni koulutettu hoitaja tekee muuta työtä, kuin hoitotyötä. He kaikki ovat valinneet jonkin muun ammatin hoitotyön tilalle. Minusta heidän paluuseensa hoitotyöhön ei voi luottaa. He ovat valintansa tehneet. Sen sijaan meidän on parannettava koulutusta, lisättävä koulutuspaikkoja sekä uudelleen suunniteltava koko koulutusjärjestelmä.
Tahtotila ratkaisee!