Harva sen tietää, mutta kerrottakoot se nyt. Olen ollut töissä Linnanmäellä 90-luvulla kolmen kesä ajan. Itse asiassa seurasin isäni tietä, joka aikoinaan 70-luvulla kovasti jarrua veteli Vuoristoradalla. Nuo kolme kesää vietin koneenkäyttäjänä, vastuullinen homma, ohjaten eri huvipuistolaitteita.
Itseasiassa duunihan Lintsillä ei varmasti ollut sitä hauskinta. Se oli kovaa asiakastyötä vaativien asiakkaiden ympäröimänä. Kaikkihan olivat Linnanmäelle tulleet pitämään hauskaa ja jos työntekijä yritti tätä rajoittaa, niin syyllinenhän oli selvillä. Toiset vanhemmat innostuivat vähän liikaakin tässä hauskanpidossa ja näin jäi osilta lapsilta hauskuus vähemmälle.
Lintsille veti kuitenkin kesästä toiseen se hieno porukka kenen kanssa sai tehdä töitä. Olihan siellä paikalla Lokki-Niinaa, Herra Mustekalaa, Ilotalon isäntää, Hembaa ja myös se ihana karkinmyyjä, jonka nimen olen unohtanut. Lempinimet syntyivät niistä paikoista, missä eniten joutui kesäänsä kuluttamaan. Ensimmäisen kesän vietin synkässä apinalaaksossa, missä ne perheen pienimmät juoksivat kirmaten paloautosta toiseen ja välillä hurjastelivat rekkarallissa. Lopulta sain ensimmäiset ajolupani isoihin laitteisiin ja pienen pojan, minun, elämä alkoi hymyilemään.
Toisena kesänä vietin todella pitkään Mustekalassa sekä Oksulaivassa, mikä nimi Viikinkiveneellä aikoinaan oli. Mustekalassa minua vainosi ilmojen valkoinen paholainen, joka pilaa todella monen päivän huvipuistossa. Kauniina kesäpäivänä katsoin, kun yksi näistä valkoisista linnuista lähti liitämään minua kohti vuoristoradan päältä. Olin samalla päästämässä ihmisiä sisälle laitteeseen, joten keskittymiseni saattoi herpaantua. Seuraavaksi näin, kun lokki oli jo 20 metrin päässä suorassa stukamaisessa syöksyssä. Pään ehdin vetästä oikealle ja seuraavaksi matka kohti varusvarastoa alkoi, kun puhdas takki piti saada.
Voi pojat, muistan myös sen päivän, kun Linnanmäki jouduttiin sulkemaan kaksi tuntia aikaisemmin suuren myrskyn johdosta. Ei muuten ollut mikä tahansa myrsky, vaan yksi Stadin pahimmista. Sähköjä sammui isoilla alueilla ja kotimatkakin tyssäsi täysin, kun ratikka ei voinut ajaa Pasilan rautatiesillan ali tulvan takia. Siinähän sitä istuttiin, koko Lintsin kööri. Myrsky ei silloin aiheuttanut tuhoja, mutta kerran tosi kova fööni iski suoraan Alppilan kattojen yli Helsinkipyörään – siihen vanhaan jo poistuneeseen. Tuuli oli niin kova, että yksi vaijereista irtosi ja putosi koko matkan alas. Siihen loppui se duunipäivä. Eihän tuota nyt hetkessä korjata. Vanha pyörä oli muutenkin metka, moottori oli niin vanha, että ihmisillä piti tasapainottaa, että jaksoi pyörittää kunnolla. Metkaa oli ajaa.
Kuten aina ennenkin, niin myös tässä tapauksessa, aika on kullannut muistot. Nykyään muistelee niitä hienoja hetkiä Linnanmäki-Särkänniemi fudismatseista, hurjista tapahtumista itse Lintsillä tai niistä upeista juhlista, mitä 500 nuorta voi saada aikaan palkkapäivänä. Kokemuksen arvoinen juttu. Paras muisto Linnanmäeltä ovat nimenomaan nämä kolme kesää, jotka olin töissä Lintsillä.