Melkein jokainen hoitaja joutuu työssään käsittelemään neuloja, ja jokainen heistä pelkää sitä hetkeä, kun vahingossa pistää itseään sormeen. Nyt oli minun vuoroni tehdä se.

Jouduin alkuun painiskelemaan pitkään omantuntoni kanssa – ilmoittaisinko tapahtuneen vai en. Lopulta päätin toimia sääntöjen mukaan ja aamulla kerroin asiasta osastonhoitajalle. Tästä lähti liikkeelle käytäntöjen mukainen rumba, jonka tarkoitus on toki ajatella hoitajan parasta.

Ensimmäisenä aamuna muutaman tunnin päästä pistoksesta olin jo laboratoriossa antamassa ns. nollanäytettä, jossa tarkastettiin ettei minulla ainakaan jo entuudestaan ollut HIV:tä tai Hepatiitti B- tai C-virusta. Samaan aikaan vuodeosastolla otettiin potilasta vastaavat näytteet, jotta voitiin varmistaa ettei potilaasta saa tautia. Olin tässä suhteessa onnekas, että olin pistänyt itseäni insuliinineulalla ja, että potilas oli sairastanut jo pitkään pitkälle mennyttä alzheimerin tautia. Näin riskit omalla kohdallani pienenivät.

Pistostapaturmaa seuranneena päivänä kävin vielä työterveyshuollossa, jossa minulle annettiin B-hepatiittirokotus, jota en ollut vielä saanut. Näin tulen todennäköisesti saamaan elinikäisen suojan B-hepatiitilta. Samalla uusin myös jäykkäkouristusrokotukseni, mikä oli jäänyt uusimatta.

Loppujen lopuksi kaikki päättyi hyvin. Vaikka pari päivää jännitti enemmän tai vähemmän.

Tästä tapauksesta kukkaruukkuun on pakko laittaa näytille pari omasta mielestäni onnistunutta valokuvaa, jotka nappasin eilen Stadin reissulla.