Eräässä suomalaisessa perheessä oli tapana leikata potka pois kinkusta ennen sen paistoa, koska näin oli tehty aina. Viime vuonna paistovuorossa oli perheen nuori miniäkokelas, joka oli laittamassa kinkkua kokonaisena uuniin. Suvun naiset ryntäsivät paikalle päivittelemään tapausta ja kovaan ääneen totesivat, että kyllähän toi potka nyt on leikattava ennen paistoa. Miniä kysyi miksi ja kaikki sanoivat, koska näin on aina tehty jo isomummun ajoista asti. Miniä jatkoi sinnikkäästi kysymistä ja lopulta kinkku paistettiin potkan kanssa, kun mitään järkevää vastausta ei tullut. Joulun jälkeen tilannetta selvitettiin ja todettiin, että isomummun uuni oli liian pieni ja siksi potka aina leikattiin.

Liian usein meidän omasta kulttuurista ja kasvatuksesta tulevat itsestäänselvyydet määrittelevät toimintojamme ja ajatuksiamme. Yleistämme asioita helposti jo pelkästään ihmisten etnisyydestä johtuen. Näin ei pitäisi tehdä. Suomi on monikulttuurinen yhteiskunta ja sitä se tulee olemaan vielä enemmän tulevaisuudessa. Meillä on karkeasti sanottuna kolme vaihtoehtoa elää monikulttuurisuuden kanssa.

Me voimme sulkea silmät monikulttuurisuudelta. Kieltää monikultuurisuuden olemassaolo ja pönkittää omia tapoja. Vaatia muita hyväksymään meidän tavat, ajattelematta muiden.

Me voimme elää rinnakkain toisten kulttuurien kanssa, ilman aitoa keskustelua kulttuureista. Ehkä välillä katsomme toisen kulttuurin erikoispiirteitä, kuten ruokailua, tanssia, laulua, mutta aitoa dialogia ei kulttuurien välille synny. Tämä ei tue monikulttuurisen yhteiskunnan rakentumista. Suurena esteenä on eri maahanmuuttajajärjestöt, jotka ajavat vain oman kohderyhmänsä etuja, kun pitäisi oikeasti ajatella koko yhteiskunnan etua.

Meidän pitäisi ruveta elämään yhdessä. Luoda yhteinen yhteisö, vaikka se olisi kuinka pieni tahansa – perhe, työpaikka, kylä, kunta, kaupunki, valtio, Eurooppa, maailma. Se lähtee pienestä, tavoitteena kasvaa suureksi. Siihen pyrkiminen on vaikeata, koska yhteisessä elämässä meidän pitäisi kriittisesti katsoa omaan kulttuuriimme. Olisi se kulttuuri sitten suomalainen, somalialainen, venäläinen, virolainen. Meidän pitäisi tarkastella sitä kriittisesti ja löytää sieltä huonot sekä hyvät puolet. Tuoda mukanamme hyvät puolet, jotka vahvistavat yhteiseloa ja jättää taaksemme huonot puolet, jarrut.

Olisi syytä ruveta keskustelemaan aidosti.  Dialogisuus on taito puhua siten, että toinen haluaa oikeasti kuunnella ja taito kuunnella siten, että toinen haluaa puhua. Dialogisuus ei ole huutamista, oman totuuden jankkaamista, vaan keskustelua. Sille tielle meidän on lähdettävä, jotta voimme ennenpitkää elää yhdessä.

Kuten Matti Rossi on aikoinaan sanonut:”Kaikki muuttuu, vaan ei itsestään. Sinä muutat kaiken, vaan et yksinään. Kaikki muuttuu, kun moni tarttuu asiaan ja ohjaa ikuisesti muuttuvaista muuttumaan.” Minun sosiologian opettajan lempilauseisiin kuului myös lause muutoksesta – Ainoa varma asia maailmassa on muutos. Muutosvastarinnasta, pelosta luopua osasta omaa kulttuuria, pitää päästä muutosmyönteisyyteen, haluun kehittää omaa kulttuuria.