Olen työssäni hoitanut useita sotaveteraaneja. Osa puhuu sodasta, osa ei. Toisilla sota on tulee voimakkaasti uniin ja yöllä yksinäiset huudot kaikuvat osaston käytävillä. Ei 70 vuotta sitten osattu ihmisten pään sisäisiä asioita hoitaa kuntoon. Valitettavasti.

Muistan hyvin pari erillistä kertomusta, joista toinen oli hyvin koskettava. Sattumalta sairaalan yhdessä huoneessa oli kaksi toisille tuttua sotaveteraania. Toinen oli ollut jääkäri ja toinen hänen kersanttinsa. Kersantilla oli pitkälle levinnyt syöpä, johon hoidot eivät tehonneet. Hyvän kivunhoidon turvin takasimme hänelle kivuttoman kuoleman.

Kuolema tuli yöllä ja olimme hakemassa tätä kersanttia vainajien huoneeseen. Samalla hetkellä jääkäri nousi silloin ylös omasta sängystään. Huonoilla tärisevillä jaloillaan napsautti asennon ja teki kunniaa: ”Hyvää matkaa, herra kersantti, perässä tullaan”, sanoi jääkäri kersantille ja saattoi koko matkan toveriaan vainajien huoneeseen asti. Harvemmin on hoitotyössä ollut itkusilmässä, mutta tuossa kohtaa oli. Kaveria ei jätetty viimeisellä hetkelläkään.
Toinen sotaveteraani puhui minulle yöllä, kun uni ei tullut, sotakokemuksistaan. Hän kertoi, ettei hän olisi halunnut ketään ampua, mutta vaihtoehdot olivat hyvin rajatut. Hän ei myöskään pitänyt neuvostoliittolaisia pahoina, kertoi kuinka he olivat kuin me – maanviljelijöitä, tehdastyöläisiä. Samalla tavalla he joutuivat lähtemään kodeistaan järjettömään sotaan, eikä heistäkään monet halunneet ihmistä tappaa.

Hän koki myös sotien juhlat ahdistavina. Ei hän olisi halunnut juhlia sotien muistopäivinä. Ne edustivat ihmiskunnan järjettömyyden huipentumaa. Sellaista asiaa ei kannata muistaa ainakaan juhlien, surupäiviä ne on.